Paluu menneisyyteen
Nyt ei ole tuo dementia tai muunlainen aivoihin ja muistiin kajoava, ajattelumaailmaa sekoittava ja niihin liittyvä sairaus. Kyse on puhtaasti tapahtuma, kun kohtasin kiven, tuon alkuaikojen aikaisen murikan, joka on saattanut olla jo riesana T-Rexille ja muille tuon otuksen päivällispöytään kuuluneille dinolle.
Tuo murikan pahalainen yllätti minut täysin, keskellä hohtavien hankien, kuten kerroin fb päivityksessäni aikaisemmin. Kuuntelin kuulosuojaimien radiosta Lontoon kielistä mukavaa laulantaa musiikilla höystettynä ja olin, sananmukaisesti loppusuoralla hymyillen ja hyräillen. Tuumasin siinä, että otanpa vielä tuosta grillikatoksen oven edestä, noin 10 senttiä lumivallia pois.

Kauhea pamahdus
Kuului hitonmoinen pamaus, joka kuului hyvin kauas, kuulin sen kuuluneen hyvin kauas, näin minulle myöhemmin kerrottiin. Tuo murikka, murkula, stemu, rock, tuon vähemmän rakkaan kiusankappaleen onnistui pujahtamaan syöttöpyörien välistä lingon uumeniin, sen kaiken nielevään kitaan ja sieltä heittopyörästöön. Kaitpa sitä voisi kutsua myös karuselliksi, jonkinlaisella mielikuvituksella, jos mielikuvitus tuossa vaiheessa käy mielessä.
Samantien, lingosta alkoi kuulumaan helv…nen meteli ja jatkuva pauke, kuin ampuisi vesijäähdytteisellä Maxim konekiväärillä. Tiedän, minkälainen se on, tuo konekiväärin meteli, olen saanut lasetella sellaisella aikoinaan.

Pataraudalle kyytiä
Heittopyörästö on tehty 2–3 millin raudasta, siinä on kolme taivutettua lapaa, ja jokaiseen lapaan on hitsattu samasta tavarasta lujat poikittaiset vahvisteet. Kaiken tuon keskellä on akseli ja siinä tietysti laakeri.
Niinhän siinä sitten kävi, että tuo murkulan ansiosta yksi lapa vääntyi todella pahasti, toinen otti mallin vuoksi siipeensä, mutta onneksi yksi päätti säästää itsensä ihan vaan myös mallin vuoksi, sananmukaisesti.

Dollarit vilistivät silmissä
Kieltämättä piti hetken verran vedellä palkeisiin ilmaa, kuin kala kuivalla maalla, ennen julmettua sotahuutoa. Kun olin sammuttanut koneen, harmitus joka seurasi tapahtumaa oli kiltisti ilmaistuna vietävä, ja samantien tuli myös mieleen, kuinkas nyt tehdään ne seuraavat lumityöt ja heti tuon tuumailun jälkeen aivot raksutti, kuinka älyttömästi moinen remonttikin tulisi keventämään lompakkoa.
Hetken kuluttua jostain mielen syövereistä kaivautui tuo alkukantainen sisu esiin, ja kirota päräyttämisen jälkeen päätin, että minähän hitto korjaan sen itse.

Se paluu menneisyyteen
Aikoinaan nuorena miehenä tuli ajeltua vanhoilla autoilla, joita piti korjailla tuon tuosta. Milloin tuli tehtyä kytkin ja vaihteistoremontti, milloin oli jäänyt vaihdekeppi kouraan kesken ajon yms. Olinpahan kerran korjannut eli liittänyt irronneen pakoputken pakosarjaan paksulla nahkavyöllä, tosin siitä jäi jäljelle vain metallisolki loppujen lopuksi.

Eksoottinen korjaus sattui aikoinaan -80 luvulla, talviyönä matkalla Espoosta Kuusamoon.
Venttiili rupesi kantamaan eli kilkattamaan yhtäkkiä, hiukan ennen Varkautta. Siinäpä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ajaa läheisen kylmäaseman loisteputkien armottomaan valoon ja ryhtyä purkamaan koneen yläpuolelta osia pois ja säätämään venttiilejä.

Toiseen kohtaan koskettaessa sormet paleltuivat ja toisessa paloivat, eli tasapaino ollut lienee kohdillaan.
Säädön jälkeen matka taas jatkui ja viikon päästä ajelin onnellisena takaisin kohti Espoota, morjenstin vain noita loisteputkia ohi ajaessani. Nyt takaisin linkoon, juttu rupeaa rönsyilemään kuin mummon pelargoniat muinoin.

Kone pura korjaa ja kasaa
Tuon nuoruuden ja nykypäivän välisenä aikana monet autohuollot ja korjaukset oli hoituneet lompakon avulla, ja tuo tekemisen tahto ja taito siirtyi muihin asioihin. Oli yhtäkkiä suorastaan mukava fiilis kaivaa taas kaiken maailman työkalut ja vempaimet esiin ja käydä moottorin ja laitteiden kimppuun. Toki kun asuu omakotitalossa, huolto juttuja riittää koko ajan, mutta pura ja kokoa, iso jeee. Huomasin pian, ettei aikoinaan opitut asiat olleet kadonneet minnekään, vaan ehkä aika ja viitseliäisyys olivat poistuneet jossain vaiheessa jonnekin taka-alalle.

Pyysin kaveriksi tyttäreni miehen, kun korjaus operaatiossa oli vaiheita, jotka olivat helpompi tehdä kahteen henkilöön. Itse purku tuotti huomattavasti enemmän töitä kuin kasaus. Laakeri oli tiukemmassa, kuin vanhan pojan saatille pääsy naisten tanssien jälkeen, likaisine vaatteineen ja pesemättömineen hampaineen.
Kaiken kruunasi, kun halusi saada tuon kapistuksen ehjänä pois, se näytti jo sen verran erikoiselta. Varmaan sellaisen saisi uutenakin, nopeasti merkkikorjaamosta mutta enpä halunnut ottaa riskiä.

Voimaa ja paljon
Karusellin tai heittäjän tai millä nimellä se nyt sitten onkin aikoinaan insinöörin pöydällä ristitty, oikominen olikin sitten oma juttunsa. Ruuvipenkkiä oli turha tarjota, vaihtoehdoksi valikoitui se ainut vaihtoehto eli hydrauliikkaprässi, eli laitettiin tonnit töihin. Vaimoni isoisä sanoi aikoinaan, että voima ei kunnioita lakeja, mutta nyt saattoi sanoa, että rauta kunnioitti.

Kun kapistus oli oiottu, alkoi kasaus vaihe, laitettiin linko-osa ja siinä ollut laakeripesä -27C` pakkaseen ja kuumennettiin laakeri ja hihnapyörä vastaavasti niin kuumaksi kuin kantti kesti. Seuraavaksi olikin noiden kahden osan yhteen saattaminen, seremonia mestareina toimituksessa toimi vasara ja sopiva putken pätkä.

Loppu oli kuin muistipeli
Loppukasaus sujui varsin vikkelästi ja samalla tuli tehtyä lingolle muutenkin perusteellinen huolto. Lopuksi ei ollut kuin lisätä ylihintaista, suorastaan törkeän hintaista bensiiniä tankkiin ja kääntää virta-avainta. Laite, kone toimi kuin se kuuluisa junan vessa, eipä kuulunut kuin asiaan kuuluvia ääniä ja pakokaasutkin olivat siistit.

Nyt on tullut taas kuljettua lingon perässä, kuunnellen Lontoota ja miksei suomalaista laulantaa ja lumi on siirtynyt siististi kauas kaukaisuuteen. Samalla on saanut taas mukavaa liikuntaa, kun yksi linkous kerta tietää 11000–13000 askelta edes takaisin, kuin siellä kuuluisissa tansseissa.