Kohta 60 ja risat

Mihin se aika oikein vilahti, hetki sitten olin vielä 30 ja risat ja nyt kolkutellaan jo 60 ikävuotta. Sieltä 30 kympistä tultiin huomaamatta kovaa ylöspäin, kun lapset olivat vielä pieniä. Ajan kulkua ja omaa ikääntymistä ei juurikaan omalta kohdalta silloin noteerannut.
Havahduin tähän todellisuuteen, kun vaimoni, lapseni ja kaverit ryhtyivät kyselemään, missä sitä keväällä juhlitaan tasakymppejä ja jammaillaan, voi hiton hitto.

Alku metreillä ilmoitin, ettei juhlita sitten missään. Ajatus siitä, tuosta vanhenemisesta, kohta kuudesta kympistä tuntui toisaalta vieraalta, jopa hiukan kiusalliselta ja ahdistavalta, tähänkö sitä on nyt tultu.

En varmaankaan yksin
Jotenkin epäilen, etten ole moisien fiilisten kanssa ole aivan yksin, tässä samassa tilanteessa siis iässä. Ajankohta, joka lähestyy tässä, tarkoittaa myös monelle ihmiselle omassa elämässään erästä melkoisen isoa muutosta arjessaan.

Oma työelämä lähestyy joidenkin vuosien kuluttua päätöstään, ellei sitten päätä jatkaa vielä joitakin vuosia pidemmälle työelämässään.
Omalta osaltani luulen, ainakin tällä hetkellä, että jättäydyn, kun se ajankohta tulee vastaan nauttimaan ansaitusta eläkkeestä, on jotenkin olo, että on tässä tullut paiskittua hiukkasen hiton paljon noita röitä ja maksettua samalla yhteiskunnalle veroja runsain mitoin.

Tämä sama ikä tekee mahdolliseksi, monelle mahdollisuuden toteuttaa niitä unelmia, haaveita ja ajatuksia, joita on kasautunut ajan saatossa pöytälaatikot pullolleen. Kuka lähtee moottoripyörällä kiertämään pohjolan sorateitä, kuka hankkii sen matkailuauton ja virittäytyy hiljalleen lähtemään vaikkapa Portugalin lämpöön.

Kuka suorittaa sen Green Cardin ja ryhtyy pelaamaan golfia tai toteuttaa sen haaveensa lähteä kalaan Kanadan isoille erämaajoille tai mitä vaan on sitten suunnitellut. Luulenpa, että kaikkein tärkeintä on lähteä toteuttamaan niitä suunnitelmiaan, kun se tilaisuus todella koettaa.
Tuntemattoman sodan kapteenin sanoin, ei saa jäädä tuleen makaamaan. Valitettavasti on tullut nähtyä mitkä seuraukset siitä seuraa, kun jää vain kotiin, tylsyys ja yksinäisyys pahimmillaan tappaa hitaasti ja varmasti.

Palataanpa sorvin ääreen
Tuosta omasta iästä ja sen kulumisesta hiukkasen vielä. Tuntuu näin jälkeen päin, että aika otti todellisia poimuhyppyjä siitä hetkestä lähtien, kun lapset syntyivät, niin kuin aikaisemmin kirjoitin. Ajan kulusta sai pieniä vihjeitä ja huomautuksia, kun lapset vuorollaan aloittivat koulutiensä, siirtyivät mukamas siitä jo hyvin pian yläasteelle, ja heti kohta menivät lukioon.

Pian sen jälkeen poika lähtikin jo suorittamaan asevelvollisuutta. Molemmat siirtyivät sitten vuoron perään korkeakoulu ja yliopisto maailmaan ja kohta toinen tulee ulos restonomina ja toinen tohtorina, kiesus mikä vauhti. Nyt sitten elävät omaa elämäänsä ennen kaikkea, ja tärkeimpänä, fiksuina tasapainoisina aikuisina.

Peilin edessä
Näin kun sitä peilailee aikaa taakse päin, katselemalla muuallekin kuin vain peiliin, paljon ja tosi paljon on ehtinyt tapahtua elämän aikana. On tullut koettua tähän mennessä iloja ja suruja, onnea ja epäonnea, siis sitä elämää, kiitos siitä.
Monta kertaa on ollut todella lähellä, että matka olisi katkennut pysyvästi, mutta onneksi tässä sitä naputellaan konetta ja koetetaan keksiä viisauksia, voi kiesus sentään näitä juttuja.

Toinen asia mistä ajan kulumisen huomaa, on kun kasvoihin on ilmestynyt omituisia juonteita ja hiuksetkin peijakkaat on alkanut muuttamaan väriä harmaan sävyihin.

Tähän ikään, kun on päässyt, huomaa todellakin, että on jäänyt aikaa perehtyä itseensä ja parisuhteeseen.
Vauhti on kenties hiukan hidastunut, ei tarvitse ottaa niin moneen arkipäiväiseen asiaan kantaa, eikä enää haluakkaan tehdä sitä. Yhtäkkiä on tullut enemmän yhteistä ja myös omaa aikaa.

Ohi kalenterin
Nyt on mahdollista, kenties taloudellisestikin toteuttaa niitä arkipäiväisiä asioita, joihin piti varata aikaisemmin lähes kalenterista aikaa, saatikka aina varaa. Käytiin just muuten katsomassa mielensä pahoittaja leffa, siinä sivutaan näitä samoja asioita, hyvä leffa.
En ole psykologi saatikka psykopaattikaan, mutta olen havainnut, että joillekin pariskunnille saattaa olla se hetki, kun se oma elämä muuttuu tässä iässä ratkaisevan paljon, jopa traagisen repivää ja seuraukset voivatkin olla vähemmän mukavia.

Onko kasvettu huomaamatta erilleen elämän ruuhkavuosina. Ei ole ollut aikaa, mahdollisuuksia tai voimia hoitaa, ylläpitää sitä keskinäistä parisuhdetta, yhteistä elämää tiedä häntä, kallonkutistajat tietävät, no antaapa olla.

Itselleni on äärimmäisen tärkeää haaveilla, suunnitella mitä sitä mahdollisesti tekee. Suunnittelee, haaveilee ja miettii asioita, vaikka tietää että monet ajatuksista ja suunnitelmista, eivät koskaan toden näköisesti toteudu sellaisenaan.
Heitänpä ajatuksena, haaveena ajatuksen, lähteä isolla matkailuautolla kiertämään vuodeksi tai pariksi Pohjois-Amerikkaa, epätodennäköistä, mutta vannomatta paras, eihän sitä koskaan tiedä.

No ne juhlat
Alan sortumaan pienoisen painostuksen alla, kaitpa sitä pitäisi jollain tavalla juhlia. Juhlisiko vain perheen ja läheisten kanssa, vuokraisiko ison mökin ja 10–15 hengen voimin sitten juhlittaisiin ja kemuiltaisiin.
Muutama hyvä ystävä ehdotti, kiitos Sampo ja Ripe, että lähdetään Ruotsin risteilylle isolla porukalla omakustannus hintaan, kunnon kasarimeiningillä. Välillä taas tekisi mieli lähteä pienemmällä porukalla, pitkälle keväiselle viikonlopulle johonkin Keski- Euroopan isoon keväiseen kaupunkiin.

Kas mennäkö vai olla menemättä, aika juoksee kuulemma kovaa kuin Viren aikoinaan, kaikenlaista se pieni ihminen vanhetessaan joutuukin pohtimaan, eläköön nuoruus
Se on taas Moro, nämä blogit harvenevat näköjään kuin ne hiukset päässä, no vielä voi olla toivoa jakauksellekin, melkein.